Tervetuloa maahan, jossa dieselmoottoritkin käyvän bensiinillä, sähkölinjat korjataan helikopterilla, tuoretavaran löytäminen ruokakaupasta on hankalampaa kuin bensa-aseman spottaaminen keskeltä aavikkoa ja snäksien parhaiksi sijoittelupisteiksi myymälöissä on havaittu kalsari- sekä työkaluosastot! Amerikkalaisena kuluttajana on ihana olla. Kaikkea on tarjolla nyt ja heti, ja etenkin silloin kun mitään ei oikeasti tarvitse. Markkinat kyllä keksivät tarpeita, jos sinä et!
Yhdysvaltain tullin läpi kulkiessa kannattaa miettiä muutamaan otteeseen, alkaako kyselemään virkailijoilta typeriä. Etenkään aiemmin täytetystä maastapoistumislomakkeesta ei kannata kysyä yhtään mitään, vaikka sitä ei saisikaan immigrationista takaisin. Tämä selviää allekirjoittaneelle erittäin kouriintuntuvasti Los Angelesin maailmankuululla lentokentällä, jossa kyselijän matkatavarat pengottaan viimeisintä likaista kalsaria myöten läpi. Kylmät hikikarpalot valuvat pitkin kasvoja kun naapuritiskillä kumihanska napsahtaa.
Lentokenttäkuljetusvälineiden aatelia edustaa Los Angelesin metrojärjestelmä, joka värikkäine kanssakulkijoineen kuljettaa rähjääntyneen matkaajan kuosittautumaan lukuisten vaihtojen kautta hitaasti, mutta melko varmasti. Erinäisten noutotoimenpiteiden vuoksi tutuksi tullutta lentokenttäshuttlea ei taasen voi suositella kellekään, sillä se on huomattavasti metroakin hitaampi vaihtoehto ja luonnollisesti paljon hinnakkaampi. Kuljettajan prioriteettina tuntuu olevan pikkurahan pummaaminen asiakkailta ja suklaapatukoiden hankkiminen kyydissä olleville tytöille perillepääsyn sijaan.
Matkatavaroiden tarkastuksesta syntyneestä järkytyksestä selvittyäni on aika järkyttyä hienoista autoista, räikeästä yltäkylläisyydestä ja kaikesta siitä turmeltuneisuudesta, mitä vain Hollywood voi tarjota. Jos totta puhutaan, on Hollywood melko tylsä paikka. Walk of Lame on täysin nimensä mukainen, eikä muukaan aktiviteetti juuri sytytä. Onneksi terasseilta voi kuitenkin bongailla järjetöntä Prius -konsentraatiota ja ehkä jotain muutakin.
Ameriikan maan juttuna ei kuitenkaan tällä kertaa ole Losin slummeissa itsensä karaistaminen, vaan vanhan kunnon grand American road tripin jatko-osa. Joitain vuosia sitten katsastetut etelävaltiot saavat nyt seurakseen pohjoiset kollegansa, joten aitoa amerikkalaista rautaa alle, suunnaksi pohjoinen ja gallonoita polttamaan niinkuin olisi jo! Kuljettimeksi saadaan tietysti järjettömän pullan ja kanssakulkijan vankkumattoman asiantuntemuksen voimin uunituore Cadillac STS kaikilla herkuilla. Henkilökohtaisena suosikkina nahkapenkkien sisäänrakennetut ahterituulettimet.
Losin satakaistaisista moottoriteistä eroon päästyään on suuntana miellytävän hipahtava ja ainakin suhteellisen vapaamielinen, toki ei valitettavasti vapaaruuhkainen San Francisco. Menossa kun on tietysti juuri nyt vuoden vilkkain ja ruuhkaisin hetki, eli fleet week. Keskustasta muutaman kilometrin matka Golden Gatelle taittuu mukavasti kahdessa tunnissa kuunnellen loppumattomalta kasetilta Scott McKenzien San Franciscoa ja katsellen Blue Angels:ien lentonäytöstä.
Majoitus- sekä paikillisopastusavustajaksi on lupautunut eräs Melbournessa tapaamani herrasmies, joka hoitaakin homman kotiin hienolla, joskin hieman persoonallisella tavallaan. Näytillä on ties mitä ja etenkin nörttimaaiman pyhiinvaelluskohteita riittää; on eBay:ta, Google:a, Apple:a ja ties mitä. Steve Jobsin muistoa kunnioitetaan Sisu -askilla.
Sateisen päivät ratoksi kannattaa täällä sateenkaarista tutuksi tulleella seudulla vuokrata avoauto. Mielellään isolla, vähintään 6.2:n litran V8 -moottorilla. Kannattaa myös ottaa paikallishahmo mukaan opastamaan läheisille vuorille, joiden mutkittelevilla teillä voi sitten pelotella itseltään ja kaikilta kyytiläisiltään paskat housuun. Erittäin hauskaa ja verenpainetta kohottavaa. Travionistin matkailukerho suosittelee!
Päivä Cheavy Camaron ratissa kuluu nopeasti, kuten myös puolitoista tankkia bensaa. Aikataulusyistä on kuitenkin lähdettävä Camaron jälkeen tylsältä tuntuvan Dädilmäkin ahteria ihanasti tuuletteleville penkeille ja kohti itää, kohti kotia. Navigaattorin ohjastaessa ensimmäiset etapit täysin järjenvastaisesti ja päin persettä reitittäen, osuu kohdalle kasinokeidas Reno, jota myös köyhän miehen Vegasiksi voisi kutsua. Senttipelit viehättävät ja matkan ensimmäinen ruokakrapula tulee hankittua lievästi sanottuna hieman liian juustoisen Philly Cheese Steakin jälkimainingeissa.
Pitkän, keskellä suolajärveä kulkevan suoran päästä pitäisi alkaa Bonneville Salt Flats International Speedway, jonka vaaleilla pinnoilla on tarkoitus jatkaa "reckless driving" -tyyppistä ajoa ja testata mihin STS pystyy. Vain muutamia viikkoja sitten täällä on pidetty nopeuskilpailuja, joten toiveet radan kunnosta ovat korkeat. Totuus on kuitenkin jotain muuta ja vaikka ajopelimme on toistaiseksi selvinnyt kohtuullisesti myös vetisistä olosuhteista, ei autosta liene kuitenkaan vapahtaja -tyyppiseksi vettenpäällismenijäksi. On siis vain tyydyttävä ajamaan edellämainittu suora takaisin tilanteeseen sopivalla nopeudella.
Amerikkalaisittain aivan Salt Lake Cityn vieressä, n. 500:n mailin päässä, sijaitsee supertulivuori, jonka geisireiden tarkkailu on ollut mielessä jo pitkään. Yellowstonen pöhinäkeskus on valtava ja näkymät vaihtelevat tsykedeelisen kuplivasta mudasta, mineraali- ja bakteeririkkaisiin höyrylätäköihin ja kuvitteellisia, maalauksellisia värejä viljelevään kanjonivesiputousharmaaakarhubiisonihässäkkään. Miljöö vetää autoilusta löysistyneet jalat velliksi ja mielen solmuun. Epäilemättä nyt ollaan siinä USA:n ytimessä, josta olen aina pitänyt tässä maassa eniten. Veikkaanpa siis, että tälläkin kertaa Jenkkilän helposti pärisyttävämmäksi mestaksi päätyy luonnonpuisto, ollen tällä kertaa Grand Canyonin sijaan Yellowstone. Joku toinen kerta Travionist vielä vaeltaa täällä.
Tie vie Keltakiven jälkeen kohti Etelä-Dakotan ihmeitä, Mount Rushmorea ja Badlandsin kansallispuistoa. Vanhojen resupenttien tarkkailu ei tosin kovin sytytä kun kokoluokkakin vaikuttaa oletettua pienemmältä ja taustalla soiva sankarimusiikkikin aivan liian juustoisalta. Cheddaria voi näemmä käyttää myös musiikin kuorruttamiseen. Badlands on taasen erittäin hieno ja antaa hyvää esimakua siitä, mitä loppu SD sisältää. Ei niin, että koko osavaltio olisi pelkkää kuumaisemaa, vaan lähinnä täynnä tyhjyyttä. Yöpymispaikaksi valitaan hyviä ennakkoviboja herättävä kylä nimeltä Murdo.
Loputtomalta tuntuvan Etelä-Dakotan tyhjyyttä täyttämässä tuntuu olevan vain suoraakin suorempaa moottoritietä ja tolkuttoman kokoisia ruoka-annoksia tuhannen kilokalorin suklaakakkuviipaleineen ja sydänkohtauksia aiheuttavine terveyssalaatteineen. Perhe tuntuu olevan erityisen tärkeä tässä osassa maata. Tulee väistämättä sellainen olo, että kaikki ovat enemmän kuin vain vähän sukua toisilleen.
Minneapolisissa tilanne muuttuu radikaalisti kaupunkimaisempaan suuntaan. Kaupungin keskustasta ei monen tunnin kiertelyn perusteella löydy ainuttakaan vapaata sänkyä saati huonetta, joten syrjäinen vanha kunnon Motel Sex (6) saa taas kelvata. Seuraavina päivinä on suunnitteilla aloittaa ilmailukohteiden ja aiemmasta linjasta poiketen jopa museoiden kiertely.
Ensimmäisenä jonossa legendaarinen Oshkosh, jonka EAA:n museo- ym. tilat menevät saavuttuamme juuri sopivasti kiinni. Ehkä tänne on syytä suunnistaa Airventuresin aikaan muutenkin, joten tappio käännettäköön voitoksi ja nokka kohti Chicagoa.
Chicago tunnetaan myös nimellä "Windy City", jonka tänne saavuttuaan ymmärtää hyvin nopeasti. Sadetta ja puuskaista, voimakasta tuulta irtoaa niin päivisin kuin iltaisinkin, jonka vuoksi on luonteva etsiä erinäisiä sisätila-aktiviteetteja, kuten vierailu Willis Towerissa, Ynkän morjenstus House of Bluesissa tai U-505:den monen muun artikkelin ohessa ihmettely Museum of Science and Industry:ssä. Ynkälle on pakko antaa isot propsit loistavista showmiehen otteista. Keikka ei ole keikka, jos pleku ei lennä jokaisen riffin lopuksi!
Museokierros jatkuu Washington DC:n kupeessa sijaitsevalla National Air and Space Museumin Udvar-Hazy Centerillä, joka lienee jokaisen ilmailuihmisen must see -listalla. Hangaarikompleksin koko on tajunnanräjäyttävä sisällön viedessä ajatukset toisiin svääreihi. Lentovempelettä on keräilty todella laajasti eri aikakausilta, joten olkoon se lempikalusto sitten maailmansodista, yleisilmailukoneista, kaupallisesta laivastosta tai avaruusrintamalta tuttua, löytyy täältä varmasti jokaiselle ilmailupetterille jotain.
Pakollisten "tököttävä fallos" ja Valkoinen talo -osaston jälkeen päästään taas hetkeksi asiaan National Air and Space Museumin toisessa toimipisteessä Washington DC:n keskustassa, jossa esillepanoon on panostettu Udvar-Hazy:n keskusta enemmän. Allekirjoittaneelle kyseinen tila ei ollu aivan yhtä mielenkiintoinen kuin edellämainittu UH -keskus, mutta taatusti käymisen arvoinen.
Ilmailuövereiden kourissa otetaan poliisilta suullinen varoitus liian kovasta nopeudesta tietullialueella, syödään Philly Cheese Steak Philadelphiassa ja ajetaan kauhunsekainen skenaario New Yorkin Manhattanilla autovuokraamoa etsien. Kun vuokraamo löytyy, on road trip tullut päätöksessään noin 8 000:n kilometrin ajon, lukuisten osavaltioiden, kaupunkien ja kylien jälkeen. New York on myös maailmanympärimatkani viimeinen kohde ennen kotiin lähtöä. Tunnelma on ristiriitaisen haikea, mutta samalla onnellinen.
Tämä on toinen visiittini New Yorkiin ja vaikka edelleen pidän kaupunkia Jenkkilän suosikkinani, ovat ajatukseni muualla ja läsnäolo vaikeaa. Saan kuitenkin aikaiseksi koluta kaupunkia ainakin hieman monipuolisemmin kuin viimeksi ja esimeksisi minulle uutena tuttavuutena tullut Brooklyn tuntui erittäin mukiinmenevältä asuinalueelta.
Ilmailuinnostusta yritetään vielä ruokkia helikopterilennolla Manhattanin ympärillä ja vanhaan lentotukialukseen sekä sukellusveneeseen rakennettuun museoon tutustumalla. Lennon jälkeen on vaikea pyyhkiä hymyä pois kasvoilta ja hinku Cessnan puikkoihin palaamiseseen kasvaa entisestään. Pian paluun jälkeen onkin tarkoitus syöksyä yöhön.
Viimeiset hetket tien päällä tuntuvat unenomaisilta. Työpaikkaa ei kotona ole, mutta ainakin jonkin sortin koti on tiedossa. Takaraivossa jyskyttää pelko ja epävarmuus tulevasta, mutta päällimmäisin tunne on rauhallinen varmuus siitä, että kaikki kyllä järjestyy. Meille länsimaalaisille, maailman Hannu Hanhille, asiat kyllä hoituvat. Ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Leveä hymy leviää suupielilleni Finnairin Airbus A330-300 -koneen rullatessa lähtöportille. Se on siinä!
Matkustamisen suurin vaikeus on minulla liittynyt jokseenkin aina omiin, suurimmaksi osaksi täysin turhiin ennakkoluuloihin ja perusteettomiin pelkoihin. Kuitenkin tarkemmin ajatellen yhdessäkään tällä reissulla tai aiemminkaan käymässäni maassa en ole kokenut minkäänlaista uhkaa ja suuressa osassa tapauksista vastaanotto on ollut erittäinkin positiivinen. Toivon muistavani tämän tulevia matkoja suunnitellessani ja oravanpyörästä uudestaan ulos pyrkiessäni ja uskon, että myös SINÄ tajuat ottaa itsestäsi niskasta kiinni ja tehdä sen päätöksen lähteä jonnekin, jonne olet aina unelmoinut meneväsi. Vaikka kohde pelottaisikin.
Travionist's logbook lopettaa kuitenkin paasamisen tältä erää tähän ja kiittää kaikkia lukijoitaan ja tukijoitaan toivottaen seikkailurikasta matkustusvuotta 2012!
Yhdysvaltain tullin läpi kulkiessa kannattaa miettiä muutamaan otteeseen, alkaako kyselemään virkailijoilta typeriä. Etenkään aiemmin täytetystä maastapoistumislomakkeesta ei kannata kysyä yhtään mitään, vaikka sitä ei saisikaan immigrationista takaisin. Tämä selviää allekirjoittaneelle erittäin kouriintuntuvasti Los Angelesin maailmankuululla lentokentällä, jossa kyselijän matkatavarat pengottaan viimeisintä likaista kalsaria myöten läpi. Kylmät hikikarpalot valuvat pitkin kasvoja kun naapuritiskillä kumihanska napsahtaa.
Lentokenttäkuljetusvälineiden aatelia edustaa Los Angelesin metrojärjestelmä, joka värikkäine kanssakulkijoineen kuljettaa rähjääntyneen matkaajan kuosittautumaan lukuisten vaihtojen kautta hitaasti, mutta melko varmasti. Erinäisten noutotoimenpiteiden vuoksi tutuksi tullutta lentokenttäshuttlea ei taasen voi suositella kellekään, sillä se on huomattavasti metroakin hitaampi vaihtoehto ja luonnollisesti paljon hinnakkaampi. Kuljettajan prioriteettina tuntuu olevan pikkurahan pummaaminen asiakkailta ja suklaapatukoiden hankkiminen kyydissä olleville tytöille perillepääsyn sijaan.
Matkatavaroiden tarkastuksesta syntyneestä järkytyksestä selvittyäni on aika järkyttyä hienoista autoista, räikeästä yltäkylläisyydestä ja kaikesta siitä turmeltuneisuudesta, mitä vain Hollywood voi tarjota. Jos totta puhutaan, on Hollywood melko tylsä paikka. Walk of Lame on täysin nimensä mukainen, eikä muukaan aktiviteetti juuri sytytä. Onneksi terasseilta voi kuitenkin bongailla järjetöntä Prius -konsentraatiota ja ehkä jotain muutakin.
Ameriikan maan juttuna ei kuitenkaan tällä kertaa ole Losin slummeissa itsensä karaistaminen, vaan vanhan kunnon grand American road tripin jatko-osa. Joitain vuosia sitten katsastetut etelävaltiot saavat nyt seurakseen pohjoiset kollegansa, joten aitoa amerikkalaista rautaa alle, suunnaksi pohjoinen ja gallonoita polttamaan niinkuin olisi jo! Kuljettimeksi saadaan tietysti järjettömän pullan ja kanssakulkijan vankkumattoman asiantuntemuksen voimin uunituore Cadillac STS kaikilla herkuilla. Henkilökohtaisena suosikkina nahkapenkkien sisäänrakennetut ahterituulettimet.
Majoitus- sekä paikillisopastusavustajaksi on lupautunut eräs Melbournessa tapaamani herrasmies, joka hoitaakin homman kotiin hienolla, joskin hieman persoonallisella tavallaan. Näytillä on ties mitä ja etenkin nörttimaaiman pyhiinvaelluskohteita riittää; on eBay:ta, Google:a, Apple:a ja ties mitä. Steve Jobsin muistoa kunnioitetaan Sisu -askilla.
Sateisen päivät ratoksi kannattaa täällä sateenkaarista tutuksi tulleella seudulla vuokrata avoauto. Mielellään isolla, vähintään 6.2:n litran V8 -moottorilla. Kannattaa myös ottaa paikallishahmo mukaan opastamaan läheisille vuorille, joiden mutkittelevilla teillä voi sitten pelotella itseltään ja kaikilta kyytiläisiltään paskat housuun. Erittäin hauskaa ja verenpainetta kohottavaa. Travionistin matkailukerho suosittelee!
Päivä Cheavy Camaron ratissa kuluu nopeasti, kuten myös puolitoista tankkia bensaa. Aikataulusyistä on kuitenkin lähdettävä Camaron jälkeen tylsältä tuntuvan Dädilmäkin ahteria ihanasti tuuletteleville penkeille ja kohti itää, kohti kotia. Navigaattorin ohjastaessa ensimmäiset etapit täysin järjenvastaisesti ja päin persettä reitittäen, osuu kohdalle kasinokeidas Reno, jota myös köyhän miehen Vegasiksi voisi kutsua. Senttipelit viehättävät ja matkan ensimmäinen ruokakrapula tulee hankittua lievästi sanottuna hieman liian juustoisen Philly Cheese Steakin jälkimainingeissa.
Pitkän, keskellä suolajärveä kulkevan suoran päästä pitäisi alkaa Bonneville Salt Flats International Speedway, jonka vaaleilla pinnoilla on tarkoitus jatkaa "reckless driving" -tyyppistä ajoa ja testata mihin STS pystyy. Vain muutamia viikkoja sitten täällä on pidetty nopeuskilpailuja, joten toiveet radan kunnosta ovat korkeat. Totuus on kuitenkin jotain muuta ja vaikka ajopelimme on toistaiseksi selvinnyt kohtuullisesti myös vetisistä olosuhteista, ei autosta liene kuitenkaan vapahtaja -tyyppiseksi vettenpäällismenijäksi. On siis vain tyydyttävä ajamaan edellämainittu suora takaisin tilanteeseen sopivalla nopeudella.
Amerikkalaisittain aivan Salt Lake Cityn vieressä, n. 500:n mailin päässä, sijaitsee supertulivuori, jonka geisireiden tarkkailu on ollut mielessä jo pitkään. Yellowstonen pöhinäkeskus on valtava ja näkymät vaihtelevat tsykedeelisen kuplivasta mudasta, mineraali- ja bakteeririkkaisiin höyrylätäköihin ja kuvitteellisia, maalauksellisia värejä viljelevään kanjonivesiputousharmaaakarhubiisonihässäkkään. Miljöö vetää autoilusta löysistyneet jalat velliksi ja mielen solmuun. Epäilemättä nyt ollaan siinä USA:n ytimessä, josta olen aina pitänyt tässä maassa eniten. Veikkaanpa siis, että tälläkin kertaa Jenkkilän helposti pärisyttävämmäksi mestaksi päätyy luonnonpuisto, ollen tällä kertaa Grand Canyonin sijaan Yellowstone. Joku toinen kerta Travionist vielä vaeltaa täällä.
Tie vie Keltakiven jälkeen kohti Etelä-Dakotan ihmeitä, Mount Rushmorea ja Badlandsin kansallispuistoa. Vanhojen resupenttien tarkkailu ei tosin kovin sytytä kun kokoluokkakin vaikuttaa oletettua pienemmältä ja taustalla soiva sankarimusiikkikin aivan liian juustoisalta. Cheddaria voi näemmä käyttää myös musiikin kuorruttamiseen. Badlands on taasen erittäin hieno ja antaa hyvää esimakua siitä, mitä loppu SD sisältää. Ei niin, että koko osavaltio olisi pelkkää kuumaisemaa, vaan lähinnä täynnä tyhjyyttä. Yöpymispaikaksi valitaan hyviä ennakkoviboja herättävä kylä nimeltä Murdo.
Loputtomalta tuntuvan Etelä-Dakotan tyhjyyttä täyttämässä tuntuu olevan vain suoraakin suorempaa moottoritietä ja tolkuttoman kokoisia ruoka-annoksia tuhannen kilokalorin suklaakakkuviipaleineen ja sydänkohtauksia aiheuttavine terveyssalaatteineen. Perhe tuntuu olevan erityisen tärkeä tässä osassa maata. Tulee väistämättä sellainen olo, että kaikki ovat enemmän kuin vain vähän sukua toisilleen.
Minneapolisissa tilanne muuttuu radikaalisti kaupunkimaisempaan suuntaan. Kaupungin keskustasta ei monen tunnin kiertelyn perusteella löydy ainuttakaan vapaata sänkyä saati huonetta, joten syrjäinen vanha kunnon Motel Sex (6) saa taas kelvata. Seuraavina päivinä on suunnitteilla aloittaa ilmailukohteiden ja aiemmasta linjasta poiketen jopa museoiden kiertely.
Ensimmäisenä jonossa legendaarinen Oshkosh, jonka EAA:n museo- ym. tilat menevät saavuttuamme juuri sopivasti kiinni. Ehkä tänne on syytä suunnistaa Airventuresin aikaan muutenkin, joten tappio käännettäköön voitoksi ja nokka kohti Chicagoa.
Chicago tunnetaan myös nimellä "Windy City", jonka tänne saavuttuaan ymmärtää hyvin nopeasti. Sadetta ja puuskaista, voimakasta tuulta irtoaa niin päivisin kuin iltaisinkin, jonka vuoksi on luonteva etsiä erinäisiä sisätila-aktiviteetteja, kuten vierailu Willis Towerissa, Ynkän morjenstus House of Bluesissa tai U-505:den monen muun artikkelin ohessa ihmettely Museum of Science and Industry:ssä. Ynkälle on pakko antaa isot propsit loistavista showmiehen otteista. Keikka ei ole keikka, jos pleku ei lennä jokaisen riffin lopuksi!
Museokierros jatkuu Washington DC:n kupeessa sijaitsevalla National Air and Space Museumin Udvar-Hazy Centerillä, joka lienee jokaisen ilmailuihmisen must see -listalla. Hangaarikompleksin koko on tajunnanräjäyttävä sisällön viedessä ajatukset toisiin svääreihi. Lentovempelettä on keräilty todella laajasti eri aikakausilta, joten olkoon se lempikalusto sitten maailmansodista, yleisilmailukoneista, kaupallisesta laivastosta tai avaruusrintamalta tuttua, löytyy täältä varmasti jokaiselle ilmailupetterille jotain.
Pakollisten "tököttävä fallos" ja Valkoinen talo -osaston jälkeen päästään taas hetkeksi asiaan National Air and Space Museumin toisessa toimipisteessä Washington DC:n keskustassa, jossa esillepanoon on panostettu Udvar-Hazy:n keskusta enemmän. Allekirjoittaneelle kyseinen tila ei ollu aivan yhtä mielenkiintoinen kuin edellämainittu UH -keskus, mutta taatusti käymisen arvoinen.
Ilmailuövereiden kourissa otetaan poliisilta suullinen varoitus liian kovasta nopeudesta tietullialueella, syödään Philly Cheese Steak Philadelphiassa ja ajetaan kauhunsekainen skenaario New Yorkin Manhattanilla autovuokraamoa etsien. Kun vuokraamo löytyy, on road trip tullut päätöksessään noin 8 000:n kilometrin ajon, lukuisten osavaltioiden, kaupunkien ja kylien jälkeen. New York on myös maailmanympärimatkani viimeinen kohde ennen kotiin lähtöä. Tunnelma on ristiriitaisen haikea, mutta samalla onnellinen.
Tämä on toinen visiittini New Yorkiin ja vaikka edelleen pidän kaupunkia Jenkkilän suosikkinani, ovat ajatukseni muualla ja läsnäolo vaikeaa. Saan kuitenkin aikaiseksi koluta kaupunkia ainakin hieman monipuolisemmin kuin viimeksi ja esimeksisi minulle uutena tuttavuutena tullut Brooklyn tuntui erittäin mukiinmenevältä asuinalueelta.
Ilmailuinnostusta yritetään vielä ruokkia helikopterilennolla Manhattanin ympärillä ja vanhaan lentotukialukseen sekä sukellusveneeseen rakennettuun museoon tutustumalla. Lennon jälkeen on vaikea pyyhkiä hymyä pois kasvoilta ja hinku Cessnan puikkoihin palaamiseseen kasvaa entisestään. Pian paluun jälkeen onkin tarkoitus syöksyä yöhön.
Viimeiset hetket tien päällä tuntuvat unenomaisilta. Työpaikkaa ei kotona ole, mutta ainakin jonkin sortin koti on tiedossa. Takaraivossa jyskyttää pelko ja epävarmuus tulevasta, mutta päällimmäisin tunne on rauhallinen varmuus siitä, että kaikki kyllä järjestyy. Meille länsimaalaisille, maailman Hannu Hanhille, asiat kyllä hoituvat. Ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Leveä hymy leviää suupielilleni Finnairin Airbus A330-300 -koneen rullatessa lähtöportille. Se on siinä!
Matkustamisen suurin vaikeus on minulla liittynyt jokseenkin aina omiin, suurimmaksi osaksi täysin turhiin ennakkoluuloihin ja perusteettomiin pelkoihin. Kuitenkin tarkemmin ajatellen yhdessäkään tällä reissulla tai aiemminkaan käymässäni maassa en ole kokenut minkäänlaista uhkaa ja suuressa osassa tapauksista vastaanotto on ollut erittäinkin positiivinen. Toivon muistavani tämän tulevia matkoja suunnitellessani ja oravanpyörästä uudestaan ulos pyrkiessäni ja uskon, että myös SINÄ tajuat ottaa itsestäsi niskasta kiinni ja tehdä sen päätöksen lähteä jonnekin, jonne olet aina unelmoinut meneväsi. Vaikka kohde pelottaisikin.
Travionist's logbook lopettaa kuitenkin paasamisen tältä erää tähän ja kiittää kaikkia lukijoitaan ja tukijoitaan toivottaen seikkailurikasta matkustusvuotta 2012!
Travionistin maailmanympärimatkan summittainen reitti
