Banaaneja. Rekka-autollisia banaaneja. Torillisia banaaneja. Joka puolella banaaneja. Silti vieressäni istuva herrasmies vakuuttaa minulle, että tämän alueen ykköstuote on peruna, jota viedään hirmuisia määriä Dar es Salaamiin myytäväksi ja uskottavahan se on. Ympärillä vilisee banaanien lisäksi runsaslukuisena teepeltoja, avokadopuita ja lisää banaaneja.
Mbeya vaikuttaa bussiaseman vilskettä lukuunottamatta mukavan rauhalliselta kaupungilta. Illuusio perustuu tosin ainoastaan tunnin aamukävelylenkkiin, sillä majatalon isäntä on vakuuttunut siitä, että juna-asemalla on syytä olla kello kahdeksalta aamulla saadakseen lipun päivän ainoaan junaan. Matkustajia kuljettavia junia kulkee suuntaansa vain kolme viikossa, joten lippu olisi hyvä saada päivän junaan, tahi persettä joutuisi rankaisemaan uudella bussipäivällä.
Olen juna-asemalla hieman kahdeksan jälkeen ja löydän lipunmyynnin edustalta lapun, joka kertoo lippuluukun aukeavaksi näin lauantaisin klo 10:00. Parin tunnin odotus ei ole paha, joten päätän jäädä hengaamaan asemalle. Saan kuin saankin lipun halvimpaan nukkumaosastoon yhdentoista tienoilla ja koska jostain syystä Dar es Salaamin suuntaan ei ole näkyvillä juna-aikatauluja seinillä tai juuri muuallakaan, kysyn lipunmyynnistä junan lähtöaikaa. Kahdelta mennään, eikä kolmen tunnin odotus ole paha. Varmistan vielä, että aika on kansainvälistä, ei Swahiliaikaa ja niin minulle vakuutetaan.
Odotusaikaa vauhdittamaan viereeni istahtaa joko henkien riivaama tai skitsofreniaa sairastava keski-ikäinen nainen, joka päättää että hän kyllä saa pummittua minulta rahaa kunhan muistaa aiheuttaa mahdollisimman paljon hämmennystä junaa odottavassa kansassa. Saamme todistaa erinäistä teatterin omaista tarinankerrontaa, lauluesityksiä, huutamista, sekoilemista ja vauhkoilemista. Välillä naisen persoona näyttää muuttuvan ja meno rauhoittuvan. Ympärilläni olevat ihmiset katsovat esitystä kummissaan ja toteavat, että rouvalla taitaa olla päässä jotakin vialla. Shown kestettyä puolisen tuntia minulta tullaan kysymään, josko haluaisin yksityisen tilan, jossa voisin odottaa junaa rauhassa. Totean, etten tarvitse sellaista ja että odotan mielelläni samassa tilassa muiden kanssa. Nainen saatetaan rauhallisesti ulos rakennuksesta.
Kello alkaa lähestyä kuutta. Huhun mukaan juna olisi tulossa seitsemältä. Päätän tutustua aseman sanitaatiolaitokseen. Näky ja etenkin haju on hämmästyttävä. Asemaa ylläpitävällä taholla ei ilmeisesti ole ollut rahaa tai intressiä maksaa vesilaskua tai siivota toilettia. Koskaan. Maalipinta lattiasta kattoon on kuorruttunut ajan myötä kuivuneella virtsalla. Hengittäminen on vaikeaa ja laatta meinaa lentää. Hoidan tarpeeni niin nopeasti kuin vain suinkin pystyn ja poistun odotusaulaan. Hajun hiljalleen laimetessa pohdin, josko jälkitunnelmat olisivat vastaavat jonkun virtsatessa nenääsi.
Kello tulee seitsemän ja junaa ei näy. Väki vaikuttaa lungilta. Case as usual. Mitään tiedottamista ei tapahdu, eikä lipputoimistosta saa mitään irti. Juna on tulossa Sambian puolelta Lusakasta, joten kyse voi olla veturirikosta, rajamuodollisuuksien hitaasta etenemisestä tai oikeastaan ihan mistä tahansa.
Puoli yhdeksän tienoilla lipun omaavat ihmiset päästetään laiturille ja yhdeksältä juna lopulta saapuu Mbeyan rautatieasemalle. Myynnissä on myös laiturilippuja kauppiaille. Ilman sitä ei ole mitään asiaa kaupustella tuottehia matkaajille. Pysähdys asemalla on mitoitettu riittävän pitkäksi, jotta myös hitaammat ehtivät kyytiin ja jo kymmeneltä kiidämme kohti Dar es Salaamia (jäljempänä Dar).
Juna itsessään on pieniä puutteita lukuunottamatta oikeastaan oikein mukava. Kuuden hengen punkkaosastoissa on hyvä loikoilla ja läheisestä ravintola- & baarivaunusta saa halutessaan ruokaa ja juomaa. Nukkuminenkin olisi teoriassa mahdollista, mutta veturinkuljettaja on päättänyt että jokainen pysähtyminen tehdään kuin törmäten seinään ja liikkellelähdöt suoritetaan käyttäen sporttikytkintä tapaan on/off.
Maisemat lipuvat rauhallisesti ohi ja kulkeepa reittimme myös erään kansallispuiston lävitse. Savannilla kirmaa elukoita ja meno on leppoisa. Kukaan ei tunnu tietävän, milloin juna on perillä Dar:ssa, mutta ei se ketään haittaa. Lopulta kahdenkymmenenkuuden tunnin junamatka tulee päätökseensä 850 kilometriä lähtöasemalta itään. Keskinopeutena matkalla muikeat 32.7 km/h.
Dar:in yö on yllättävän hiljainen ja kyyti asemalta keskustaan nopea. Aamulla herään liikenteen ääniin ja outoon tirskutukseen. Majatalon avokätisen aamupalan (kaksi palaa paahtoleipää margariinilla ja kuppi teetä) jälkeen syy tirskutukseen selviää kun ensimmäinen kadulla vesipulloja kauppaava veijari kävelee ohitseni päästellen kyseistä tirskutusääntä. Repeäminen ei ole kaukana, mutta pokka pitää. Valitettavasti toiminnasta ei ole antaa ääninäytettä, joten tapahtuman hauskuus jää pelkästään allekirjoittaneen arvion ja huumorintajun varaan.
Kanssamajoittujat ovat löytäneet läheisestä yliopistosta ruokalan, joka tarjoilee sapuskaa kohtuuhintaan, 1 000 - 1 500 Tansanian Shillinkiä per annos. Ateriaan kuuluu joko riisiä tai perunaa, erinäisiä vihanneksia, soosi ja mahdollisesti jotakin lihaa. Diili on loistava. Pakki tulee taatusti täyteen ja kanssaruokailijat ovat mukavia.
Dar ei kuitenkaan tällä erää ollut kiinnostuksissa etusijalla, sillä aivan vieressä möllöttää Sansibarin trooppinen paratiisisaari, jonne erpäresidenssi saa ostettua lauttamatkan halvimmillaan 20:nen USD:n hintaan. Hinta on sinänsä reilu, sillä lippu on VIP -luokkaan, joten kolmen ja puolen tunnin matka taittuu mukavasti ilmastoidussa tilassa nahkasohvalla löhöten. Karjaluokkaan ei ulkomaiselle lippua myydä, joten tämä on ainoa vaihtoehto, jos ei halua sijoittaa residenssiläpyskään sadan USD:n hintaan. Pidenpään täällä hilluvalle kyseisestä todistuksesta on toki taatusti paljonkin hyötyä.
Ensimmäinen aamu Sansibarin Stone Townissa alkaa karusti kolme tuntia nukkumaanmenon jälkeen kun rajavartiolaitoksen edustaja vaatii päästä huoneeseen tarkastamaan passit ja viisumit. Papereissa ei ole mitään vikaa, joten kevyesti pettyneen oloinen byrokraatti poistuu paikalta. Ilmeisesti kaksi runsaspartaista ulkomaista miestä herättää epäilyksiä jopa maassa, jossa asuu huomattava määrä muslimeita. Myöhemmin keskustellessa muiden matkaajien ja saaren asukkaiden kanssa selviää, että tilanne on äärimmäisen harvinainen. Kukaan jututtamani ei ole koskaan kuullut, että vastaavaa olisi tapahtunut kellekään.
Alkuhässäkästä huolimatta Stone Town tuntuu hyvältä. Ahtaat sokkelokujat ja vilkas toritoiminta sekä perkeleellisen hyvä katuruoka tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Auringonlaskumaisemissakaan ei ole pahasti moittimista. Silti on kiirehdittävä toisaalle, sillä vuoden viimeiset täyden kuun bileet pidetään vain muutaman päivän kuluttua saaren pohjoisosan parhaalla biitsillä, Kendwassa.
Juhliin valmistaudutaan huolella ostamalla paikallista "Giniä", Konyagia, joka paljastuu maultaan ja vaikutuksiltaan sangen toimivaksi kehitysmaaviinaksi. Illan edetessä paikalle saapuu bussilasteittain ihmisiä saaren joka kolkasta. Bileiden järjestäjien mukaan paikalle on saapunut arviolta 1100 henkeä, joka on todella paljon tämän kokoiseen mestaan. Kuosi on hyvä ja meininki sen mukainen. Akrobaattiryhmä huvittaa turisteja tanssimalla parittelua imitoitavaa tanssia, koveribändi soittaa mitä koveribändit nyt yleensä soittavat, kovereita, ja dj paukuttaa uutta paikallista musiikkia.
Kendwa on lähes täydellinen paikka rentoutumiseen ja etenkin ei minkään tekemiseen. Hiekka on häikäisevän vaaleaa, rantaravintolat tarjoavat kylmää juomaa ja hyvää ruokaa ja mestoilla on tarjota hyviä spotteja riippumattopaikoista rantasänkyihin ja löhöloungeihin. Kevyttä riivaamista rannalla toki tapahtuu, mutta ainoastaan mennessä ravintolan rajojen ulkopuolelle.
Ravintolaruuan hinta vaihtelee todella radikaalisti riippuen siitä mitä syö ja etenkin missä. Turisteille tarkoitetut rantaravintolat veloittavat pääruuista 8000 - 30000 shillinkiä kun parin sadan metrin päästä saattaa saada mahansa täyteen tonnilla. Tietysti ruoka ei tonnin mestoissa ole aivan samaa tavaraa kuin kalliimmissa paikoissa, mutta kyllä sillä hyvin toimeen tulee. Tonnin esimerkkiannoksessa muutama pala grillattua kalaa, iso annos riisiä, hyvä soosi ja pieni lautasellinen papuja. Ja seuraavana päivänä todennäköisesti täsmälleen samaa.
Lähitienoilla operoi runsaasti erinäisiä akva-aktiviteettiyrityksiä, jotka kauppaavat laitesukellusreissuja meilkoiseen ylihintaan, 60 USD per sukellus. Myös snorklausvälineiden vuokraus kahdenkymmenen USD:n hintaan ei lähirannalla houkuta. Samalla rahalla kun on tarjolla myös koko päivän snorklausreissua lounaineen tienoon parhaalle riutalle. Tosin sinne päästyäni minun on vaikea uskoa, että kyseessä on oikeasti alueen paras mesta, sillä kiinnostavuudessaan ja monimuotoisuudessaan se jää kaus taakse mm. Thaimaan Ko Taosta ja Japanin Okinawasta.
Vaikka lähialueella on tarjota vedenalaisen maailman luuppailun lisäksi kilpikonnasaarta, delfiinien jahtausta ja maustekierrosta, Kendwa osaa jumiuttaa paikoilleen. Kaksi ja puoli viikkoa erittäin miellyttävää riippumatossa lillumis -ei mitään tulee todella tarpeeseen. Tienoilla pyörii myös erittäin asiallinen matkaajaporukka, jonka seurassa tuleekin vietettyä kymmeniä tunteja laatuaikaa.
Joulu tuli ja meni, kuten myös Uusi Vuosi. On aika jättää Tansania, on aika jättää Afrikka. Lentoyhtiö, Precision Airways ei tosin ole tehnyt tätä minulle liian helpoksi. Lennon lähtöaika on vaihtunut muutamaan otteeseen, joten tarkastan tilanteen lähtöä edeltävänä iltana netistä. Kaikki lennot vaikuttavat olevan ok. Intuitioni silti sanoo jotain muuta. Lähden kentälle mielipuolisen aikaisin ja päästyäni Check In -tiskille, minulle todetaan, ettei minulle ole itseasiassa varattu mitään paikkaa ensimmäiselle lennolleni Sansibarilta Dar es Salaamiin. Lentoyhtiö on ryssinyt varaukseni. He kuitenkin voisivat ehkä siirtää minut lennolle, joka lähteen puolen tunnin kuluttua ja näin myös onneksi tapahtuu.
Lentoreitti:
- Sansibar - Dar es Salaam (Precision Airways ATR-72)
- Dar es Salaam - Nairobi (Kenya Airways, operated by Precision Airways B737-300)
- Nairobi - Mumbai (Kenya Airways B777-ER)
