Sambia

Abloy on saatettu kuntoon majatalon kirjahyllystä löytyneellä moottoriöljyllä ja perse on pehmitetty 22 tuntia kestäneellä bussikyydillä Namibian Windhoekista Sambian Livingstoneen. Heti rajan tuntumassa paikallismajoitus muuttuu tiili- ja betonipohjaisesta savimajaperusteisempaan. Afrikka on selkeästi tummempaa tällä puolella rajaa.

Victorian putoukset ovat kuivat. Suomalaisryhmämme ei silti nöyrry luonnon voimien edessä, vaan päätyy viettämään perinteistä suomalaista pikkujoulua pussiviinan ja kolajuoman voimalla.

Sitä ennen kuitenkin tarkastetaan joen pohja mahdollisten ilmaisten huikopalojen toivossa.

Sitten tuleekin jo aika siirtyä toisaalle. Linja-auto Lusakasta Chipataan on määrätty lähteväksi kello kahdeksan aamulla. Olen paikalla melkein tuntia ennen lähtöaikaa varmistaakseni paikkani nyssessä. Paikka hoituu, rinkka dösan ruumaan ja ukko sisään. Istuinpaikka on muuten mainiosti keskellä bussia, mutta jalat eivät meinaa mahtua missään asennossa paikoilleen. Noh, mitäpä tuosta, matkahan kestää vain seitsemän tuntia, no problemo.

Neljäkymmentä minuuttia ennen aikataulun mukaista lähtöaikaa linjuriin astuu saarnamies ja alkaa paasaamaan. Ensimmäiset pari minuuttia hän ottaa rauhallisesti, mutta vain muutaman hetken kuluttua alkaa kiihkeä ramppaaminen pitkin linja-auton käytävää. Pian mukaan tulee myös villi käsien huitominen ja silmät kiinni huutaminen. Mies pyyhkii hikeä otsaltaan. Suurin osa matkaajista näyttää siltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Reilun kolmen vartin saarnan jälkeen mies poistuu linkistä. Nyt varmaankin pääsemme lähtemään, kuvittelen harhaisesti.

Bussi on täysi, mutta kuskia ei näy. Porukkaa lappaa jatkuvasti sisään ja ulos. Kuluu vielä reilu tunti ennen kun pääsemme liikkelle. Hetken kuluttua henkilökunta laittaa pyörimään elokuvan. Tuttu 20th Century Foxin pärinä särkee täysillä kaiuttimista. Elokuva näyttää ensisilmäykseltä tavalliselta amerikkalaiselta teinifilmiltä. Nuoret kävelevät rannalla höpisten jotakin yhdentekevää. Yksi naisista päättää siirtyä yläosattomiin. Samalla rivillä istuva arviolta 65-vuotias amerikkalaisnainen näskee minun sulkea silmät. Elokuva saa pian uuden käänteen kun menninkäistonttukääpiö tappaa koko porukan erittäin raa-asti. Teurastusta saan seurata rauhassa, sillä tissien sijaan suudulla vilkkuvat sisälmykset. Elokuvan pyörimään laittanut herrasmies saa hillittyä palautetta paikallismatkustajilta, joten filmi poistetaan soittimesta ja tilalle laitetaa kokemuksieni mukaan Sambian ainoan tv -sarjan "My Doughter":in ainoa jakso, jonka olen nähnyt jo kahdesti edellisellä bussimatkallani. Vola pidetään luonnollisesti täysillä niin, että ääni särkee jatkuvasti, eikä siitä voi saada mitään selvää.

Puolessa matkassa pidämme tauon. Jostain syystä linjuriyrityksen henkilökunta päättää irroittaa kummatkin kääntyvän taka-akselin renkaat (autossa on kolme akselia ja takatelin taaimmaiset pyörät ovat kääntyviä), jotka jätetään taukopaikalle. Projektiin kuluu puolitoista tuntia, mutta matka saa jatkua. Eipä me mitään niillä ylimääräisillä renkailla oltaisi tehtykään. Loppumatkasta saamme seurata piraattiversiota Stallonen tuoreimmasta. Homma toimii ja onnikka saapuu perille onnellisesti vain kolme tuntia oletettua myöhemmin. Happy ending!

Vain hieman kyseistä bussikyytiä myöhemmin päädyn South Luangwan luonnonpuiston portille Flat Dogsin (tarkoittaa kuulemma krokotiilia) safarimajoittamoon.

Pystytän telttani makkarapuuhun ja lähden ilta-ajelulle puistoon.

Elukat eivät tunnu tajuavaan auton konseptia laisinkaan. Ajamme aivan ronsujen ja kirahvien vierestä, eikä jellonamuorejakaan tunnu läsnäolomme juuri kiinnostavan.

Flat Dogsin majapaikka on keskellä elukoiden märehtimismaita, joten vastaan saattaa etenkin öisin ja varhain aamulla tulla melkeinpä mitä tahansa leopardeista virtahepoihin ja tietysti barbapapoihin. Yöllä telttani alla röhkii ja mylvii lauma virtahepoja ja puussa hyppii paviaaneja ja muita apinoita. Pesutiloissa elelee etenkin sateen jälkeen mieleenpainuva määrä erinäisiä koppakuoriaisia, sirkkoja ja muita hyönteisiä. Etenkin koppakuoriaisilla näyttää täällä olevan hämmästyttävä kyky vetää itsensä nurin aivan millaisessa ympäristössä tahansa. Suurin osa näistä tuntuu nauttivan raajojen avuttomasta heiluttelusta selällään. Seuraan erästä kuoriaista vessan lattialla kun se normaalista liikehdintätilasta päätyy lattialle täysin yllättäen nurin venkoilemaan. Aikansa pyristeltyään se näyttää luovuttavan, mutta hetken kuluttua se on taas pystyssä ja valmis kaatumaan tasamaalla uudelleen selälleen, jonka se tekeekin alle viisi sekuntia "pystyyn" pääsemisestään.

Sitten mielenkiintoinen huomio sambialaisesta liikenteestä. Jos auton kuljettaja huomaa tien sivussa pyöräilijän tai jalankulkijan, tulee hänen välittömästi pyrkiä ahdistamaan kevyen liikenteen edustaja mahdollisimmat lähellä ojaa tai mieluiten ajamaan tämän päälle. Pimeällä vastaantuleva autoilija tulee sokaista pitkillä valoilla n. 50 metriä ennen ajoneuvojen kohtaamista. Torvea tulee luonnollisesti soittaman mahdollisimman paljon etenkin öisin tiheästi asutulla alueella ja leirintäalueen porteilla. Olen vakuuttunut, että ainakin nämä säännöt on kirjoitettu johonkin sambialaiseen lakipykälään.

Ja sitten Malawiin. Kaikki rakastavat Malawia, minulle kerrotaan. Malawilaiset ovat niiiin ystävällisiä ja mukavia, minua informoidaan. Minulla ei tule olemaan mitään ongelmia malawilaisten kanssa, minulle valehdellaan. Saapa nähdä.

Namibia

Tähän mennessa tapahtuneita asioita, joista en jaksa sen kummemmin kirjoitella:

-        lennot Helsinki –> Lontoo Heathrow (Finnair A320) –> Johannesburg (BA B747-400) –> Windhoek (BA B737-200 Convairin operoimana... ymmärtääkseni sen Convairin, joka on EU:n mustalla listalla)

-        levyttelyä ja lepäilyä lempeiden haltioiden huomassa Rivendell -gestarissa Winhoekissa

-        turhaa passin pyörittelyä Kenian suurlähetystössä transit -viisumin toivossa ja epätoivossa

-        busseilua Intercapen varsin hyvällä dösalla Windhoekista Swakopmundiin

-        kaiken saksalaisen yytsimistä ja ihmettelyä Swakopmundin arjalaisissa maisemissa

-        järjettömän upeaa mönkijällä päristelyä todella käsittämässä miljöössä Swakopmundin sannoilla

Ja sitten siirtyminen melkein luettaviin virkkeisiin ja ehkä jopa kappaleisiin. Ehkä.

Hyvin nopeasti tähän Saksan eteläiseen sivukonttoriin päädyttyäni alkoi hiekka vastavuokratun autoni renkaiden alla polttaa, joten elokuvista tutuin renkaiden ulvomisten siivittäminä ajoin ensimmäisen viiden minuutin testiajon päätteeksi poliisiratsiaan. Tarkistivat töötin, tuulilasin pyyhkimet ja kansainvälisen ajokortin ja vaikuttivat hyvin pettyneiltä kaiken ollessa kunnossa. Ei päässyt lahjomaan ketään tällä kertaa. Sääli.

Tie kuljetti minua hyvin nopeasti erämaan halki kohti pohjoista ja Cape Crossia. Siellä vastaanottokomiteana toimi tuhatpäinen lauma rannikkoa päälliköiviä hylkeitä. Ääni- ja hajumaailma oli melko uniikki. Tie oli kuitenkin hienompi kuin hylkeet, joten päätin ajaa sen läpi myös toiseen suuntaan.

Seuraavana päivänä ajopelini todellinen luonne alkoi vähitellen paljastua. Vuoden 1988 Toyota Corolla 4D HB 1.3 tulisi olemaan mitä täydellisin menopeli tulevaa aavikkorallia varten. Paikalliset opastivat minua ajotavasta, jonka tulisin pian oppimaan. Ajonopeus n. 100 km/h. Ei paljon alle, ei paljoa yli. Tuolloin en vielä ymmärtänyt ohjeen tärkeyttä, mutta jo puolessa tunnissa olin löytänyt sisäisen Sega Rally -kuljettajani.

Matkan Swakopmundista Sesriemiin voisi tiivistää seuraaviin kuvauksiin: jatkuvasti perä irti, helvetillinen tärinä ja kolina ja näkyvyys hetkellisesti täysin kateissa vastaantulevan liikenteen pölläyttämän pölypilven vuoksi. Kolina ja tärinä yleisesti ottaen paheni radikaalisti vauhdin hiljentyessä, joten vauhti oli tällä tiellä todella ystävä.

Tien kunto on näillä seuduilla hyvin vaihteleva. Paikoitellen melkein tasainen hiekkatie muuttuu hetkessä jatkuvaksi nimismiehen kiharaksi, purukalustoa irroittavaksi hyppyriradaksi tai upottavaksi todella hienoksi hiekaksi, jollaiseen Sesriemin leirintäalueella upouusi abloyni sitten tipahti. Tämän seurauksena avain jäi lukkoon sisään ja jouduin käyttämään erämaita kuivattavia määriä kraanavettä ja rikollisen paljon aikaa avaimen poistamiseen lukosta. Lopulta sain avaimen irti ja lukkopesän pestyä huolellisesti. Tästä innostuneena työnsin avaimen  pesään ja käänsin... ja kappas vaan, jumiinhan se jäi.

Seuraavana aamuna lukonpuhdistusoperaationi todelliset seuraukset selvisivät minulle, kun jatkoin ralliautollani Sesriemistä kohti Sossusvleitä. Käyttämäni vesi oli selkeästi johtanut järjettömän kokoisen alueen totaaliseen kuivumiseen, aavikoitumiseen, dyynittäytymiseen ja edelleen hyvin hämärällä tavalla ruostumiseen.

Hätääntyneenä tapahtuneesta kiipesin pikaisesti havainnoimaan vahingon laajuutta korkeimmalle lähistöllä olleista dyyneistä, vajaaseen 300:aan metriin maan pinnasta. Näky oli lohduton. Dyynimeren keskellä huoleton vedellä lutraaminen oli myös tappanut lukuisia puita jopa 500 vuotta ennen selkärangatonta tekoani. Olin luonnollisesti masentunut ja kovissa syyllisyyden tuskissa ja päätin, että pois olisi päästävä asap ennen kun paikalliset huomaavat tapahtuneen. Jokusen tunnin pakorallittamisen ja pelipihvittämisen jälkeen tilanne onneksi rauhoittui.

Seuraavaksi tiedossa n. 20 timmaa onnikkaa välillä Windhoek – Livingstone, Sambia.

Uusi-Seelanti

Tämä on vielä aivan tavallinen loma. Neljän viikon pako oravanpyörästä ja yritys unohtaa arki. Myös täysin järjetön trippi, jos ajatellaan sitä että lennän täältä vielä takaisin Suomeen ennen kahdentoista kuukauden kierrostani maailman ympäri, joka osittain raapaisee tätäkin pallon kolkkaa. Reitistä lisää myöhemmissä kirjoituksissa.

Niin, Uusi-Seelanti on tosiaan tämän ensimmäisen postaukseni otsikko, joten jonkun asteinen tiivistelmä lienee paikallaan. Linnunradan liftareiden käsikirjatoimiston tiivistämistasolle ei varmaan nyt eikä myöhemminkään postauksissani päästä, mutta pyrin välttämään jaarittelua, jossa todennäiköisesti epäonnistun surkeasti, mutta olenpahan ainakin tässä väittänyt yrittäväni.

Uusi-Seelanti on luonnon monimuotoisuutensa ja maanpinnan muotojensa puolesta todellinen ihmemaa. Etenkin Eteläisellä saarella liikkuessa törmää muutaman kymmenen minuutin ajomatkan sisällä läpitunkemattomiin sademetsiin, tuulisiin autiorantoihin, kuumottaviin vuoristoteihin ja lukuisiin muihin päräytyksiin, mitä matkailija nyt voikaan toivoa matkallaan luonnon puolelta näkevänsä.

Elukoita löytyy biitsipingviineistä merijelloniin ja edelleen hylkeisiin sekä helvetillisen isoihin lokkeihin, elikkäs alpatroosseihin. Näitä eläväisiä voi bongailla toki ihan varta vasten pystytetyillä bongauspaikoilla, mutta esim. allekirjoittanut päätyi vahingossa seuraamaan erään Dunedinin autiolla rannalla muljuvan pingviinin matkaa kalastusreissulta himaan.

Sitten ne ihmiset. Näin länkkärimatkaajana off sesongin aikaan seura ei ollut ehkä oikein sitä mielenkiintoisinta, kuten eivät kaupungitkaan. Tosin en ole koskaan ollut mikään kova city -ihminen. Hieman kärjistetty etnograafinen määritelmäni kanssamatkaajista sekä paikallisväestöstä on seuraava: 65% Briteistä, Alankomaista tai Saksasta paikalle päätyneitä eläkeläismatkaajia tai asukkaita, 15% Kiwieläkeläisiä joista suurin osa alunperin jostakin kolmesta aiemmin mainitusta maasta, mutta saaneet itselleen maan kansalaisuuden, 10% maoreita, 5% intialaisia ja loput sekalaisia turisteja.

Alkuperäisväestöön olisi ollut mukava tutustua, mutta koska Eteläisellä saarella ei juurikaan Maoreita asu, jäivät kontaktit valitettavan vähiksi. Ja ovathan Kiwitkin todella mukavaa porukkaa, ei todellakaan pahaa sanottavaa heistä. Länkkärinä meininki on vaan vähän turhankin tuttua.

Eläkeläiset ajelevat ympäriinsä tietysti asuntoautoilla, joten hieman oudosti maan autokannasta aivan tolkuton osa on asuntoautoja ja ns. camper vaneja, eli yöpymiseen ja retkeilyyn varusteltuja ja muunnettuja pakettiautoja. Niitä täällä saakin vuokrattua todella edullisesti, jonka vuoksi ne ovat kovassa suosiossa nuorisomatkaajien parissa. Jos joskus tänne vielä uudelleen päädyn, joudun varmaankin sellaiseen fiksaamaan alleni.

Hieman pistää ihmetyttämään paikallinen mouhoaminen NZ:sta ekomatkailumaana. Talot vuotavat lämpöä kuin seula ja turismi perustuu pääasiassa autoiluun ja spedeilyyn erinäisissä vekottimissa. Toki luontotrippejä ja trekkejä on mahdollista tehdä paljon, mutta tämä vaatii aina paikalle pääsyä pitkien matkojen päähän. Luonto tosin on pääasiassa todella hyvässä kunnossa ja taatusti matkan arvoinen.

Ruokakulttuuri on ihan oma lukunsa. Olen yrittänyt paikallisilta kysellä, että mitä täällä oikein pitäisi syödä, mutta vastaukseksi on tullut lähinnä että fish and chipsiä. Tarjolla on toki tuon herkun lisäksi myös perus mäkkärit, beekoot ja kenraalin kanat. Toki täältä saa myös pihvejä ja piirakoita, mutta niissä ei toistaiseksi ole ollut mitään erikoista. Possun mahaa piti päästä maistamaan, mutta se meni jotenkin ohi. Pitäisi olla kuulemma sika hyvää.

Olut- ja viiniosasto onkin sitten taas aivan eri kuosissa. Panimoita ja viinitiloja löytyy vaikka kuinka paljon ja loistavia erilaisia makuja on tarjolla kymmenittäin. Suosikikseni päätyi Mac'sin Sassy Red Pale Ale.

+ Luonto
+ Bisse
+ Viini

- Kulttuurieksotiikan puute
- Kallista on