Niin, Uusi-Seelanti on tosiaan tämän ensimmäisen postaukseni otsikko, joten jonkun asteinen tiivistelmä lienee paikallaan. Linnunradan liftareiden käsikirjatoimiston tiivistämistasolle ei varmaan nyt eikä myöhemminkään postauksissani päästä, mutta pyrin välttämään jaarittelua, jossa todennäiköisesti epäonnistun surkeasti, mutta olenpahan ainakin tässä väittänyt yrittäväni.
Uusi-Seelanti on luonnon monimuotoisuutensa ja maanpinnan muotojensa puolesta todellinen ihmemaa. Etenkin Eteläisellä saarella liikkuessa törmää muutaman kymmenen minuutin ajomatkan sisällä läpitunkemattomiin sademetsiin, tuulisiin autiorantoihin, kuumottaviin vuoristoteihin ja lukuisiin muihin päräytyksiin, mitä matkailija nyt voikaan toivoa matkallaan luonnon puolelta näkevänsä.
Elukoita löytyy biitsipingviineistä merijelloniin ja edelleen hylkeisiin sekä helvetillisen isoihin lokkeihin, elikkäs alpatroosseihin. Näitä eläväisiä voi bongailla toki ihan varta vasten pystytetyillä bongauspaikoilla, mutta esim. allekirjoittanut päätyi vahingossa seuraamaan erään Dunedinin autiolla rannalla muljuvan pingviinin matkaa kalastusreissulta himaan.
Sitten ne ihmiset. Näin länkkärimatkaajana off sesongin aikaan seura ei ollut ehkä oikein sitä mielenkiintoisinta, kuten eivät kaupungitkaan. Tosin en ole koskaan ollut mikään kova city -ihminen. Hieman kärjistetty etnograafinen määritelmäni kanssamatkaajista sekä paikallisväestöstä on seuraava: 65% Briteistä, Alankomaista tai Saksasta paikalle päätyneitä eläkeläismatkaajia tai asukkaita, 15% Kiwieläkeläisiä joista suurin osa alunperin jostakin kolmesta aiemmin mainitusta maasta, mutta saaneet itselleen maan kansalaisuuden, 10% maoreita, 5% intialaisia ja loput sekalaisia turisteja.
Alkuperäisväestöön olisi ollut mukava tutustua, mutta koska Eteläisellä saarella ei juurikaan Maoreita asu, jäivät kontaktit valitettavan vähiksi. Ja ovathan Kiwitkin todella mukavaa porukkaa, ei todellakaan pahaa sanottavaa heistä. Länkkärinä meininki on vaan vähän turhankin tuttua.
Eläkeläiset ajelevat ympäriinsä tietysti asuntoautoilla, joten hieman oudosti maan autokannasta aivan tolkuton osa on asuntoautoja ja ns. camper vaneja, eli yöpymiseen ja retkeilyyn varusteltuja ja muunnettuja pakettiautoja. Niitä täällä saakin vuokrattua todella edullisesti, jonka vuoksi ne ovat kovassa suosiossa nuorisomatkaajien parissa. Jos joskus tänne vielä uudelleen päädyn, joudun varmaankin sellaiseen fiksaamaan alleni.
Hieman pistää ihmetyttämään paikallinen mouhoaminen NZ:sta ekomatkailumaana. Talot vuotavat lämpöä kuin seula ja turismi perustuu pääasiassa autoiluun ja spedeilyyn erinäisissä vekottimissa. Toki luontotrippejä ja trekkejä on mahdollista tehdä paljon, mutta tämä vaatii aina paikalle pääsyä pitkien matkojen päähän. Luonto tosin on pääasiassa todella hyvässä kunnossa ja taatusti matkan arvoinen.
Ruokakulttuuri on ihan oma lukunsa. Olen yrittänyt paikallisilta kysellä, että mitä täällä oikein pitäisi syödä, mutta vastaukseksi on tullut lähinnä että fish and chipsiä. Tarjolla on toki tuon herkun lisäksi myös perus mäkkärit, beekoot ja kenraalin kanat. Toki täältä saa myös pihvejä ja piirakoita, mutta niissä ei toistaiseksi ole ollut mitään erikoista. Possun mahaa piti päästä maistamaan, mutta se meni jotenkin ohi. Pitäisi olla kuulemma sika hyvää.
Olut- ja viiniosasto onkin sitten taas aivan eri kuosissa. Panimoita ja viinitiloja löytyy vaikka kuinka paljon ja loistavia erilaisia makuja on tarjolla kymmenittäin. Suosikikseni päätyi Mac'sin Sassy Red Pale Ale.
+ Luonto
+ Bisse
+ Viini
- Kulttuurieksotiikan puute
- Kallista on
