Indonesia

Lähdetäänpä vaikka liikkeelle siitä, että Indonesia on naurettavan iso. Niin iso, ettei siitä varmaan puolessa vuodessakaan saa kunnon käsitystä, joten vajaan kuukauden pikkukiertely ei oikeuta minua muuta kuin johtamaan lukijoita harhaan ja tietysti juuri niin aionkin tehdä. Seuraava virke on rankka yleistys, mutta päti ainakin niissä muutamissa paikoissa missä kävin; kaupungit ovat todella syvältä, mutta maaseutu on ihan helmeä. Ja sitten itse matkakertomukseen.

Medan kiinnittää huomiota olemalla ainoastaan käsittämättömän mitäänsanomaton persreikä. Kaupungin ainoina valopilkkuina toimivat aukinaiseksi jätetyt kävelytieviemärit, joista varomaton kadun kulkija saattaa epähuomiossa itsensä löytää ja kulutusesineiden, kuten taulujen, penkkien ja patjojen gläditys. Muuten kaupungista ei löydy mitään mielenkiintoista, siispä kauhukuution kyytiin ja nopeasti Tobajärvelle, jossa meininki on ainakin toivottavasti jotain muuta kuin sitä ainaista kehitysmaasaastaa ja melua. 

Matkalla Toballe selviää, että liikennekulttuuri Sumatralla on toistaiseksi koluamistani paikoista kaikkein mielipuolisin. Olen aiemminkin ulissut typerästä tiekäyttäytymisestä, mutta täällä itsesuojeluvaistosta ei liene koskaan kuultukaan. Edes selkeästi liian lähellä vastaan ajava rekka ei vähennä ohitushaluja. Kyllä se rekka väistää tai pysähtyy. Kaksi kertaa päädymme kummatkin, me ja vastaantuleva rekka, pysähtymään täysin, kun tilaa ohitukseen ei sitten kuitenkaan ollut tarpeeksi. No oho! Kuljettaja kuittaa tilanteen kiroamalla ikäänkuin joku muu olisi syypää tapahtuneeseen ja jatkaa tuohtuneena ajoaan kahta kovempaa.

Automatka päättyy yllättäen ilman fataaleja sattumuksia Parapatin lauttasatamaan, jossa lauma perusturistiukottajia kokeilee läpi useimmat perinteiset tavat saada jahdattava komission kannalta sopivaan majataloon yöpymään, mutta jättää sitten tovin härnäyksen jälkeen rauhaan. Lätäkön toisella rannalla, Samosirin saaren Tuktuk -kylässä, maailman suurimman vulkaanisen järven keskellä, tilanne onneksi rauhoittuu.

Tobajärven asukkaiden, Batak -heimolaisten, erikoisuutena mainittakoon persoonallinen rakennustyyli ja kitaran aina läheinen sijainti. Talon isännälle on kumarrettava kylässä käydessä, joten oven on oltava matala. Minulle osoitetussa pytingissä oviaukko on niin matala, että läpi oli mentävä konttaamalla. Harvat vieraani joutuvat siis ryömimään sisälle, joka miellyttää minua luonnollisesti valtavasti. Musiikki taasen tuntuu olevan indonesialaisille iso juttu ja miltei jokainen osaa laulaa ja/tai soittaa todella hyvin. Mukavaa lallatusta siis lienee tiedossa jokusen tulevan viikon ajan.

Lusmuilla tietysti jaksaa aina, mutta pakkohan se on taas kerran ottaa se mopo alle ja ajaa "like there's no tomorrow" ainakin sen yhden päivän. Tietenkään kuukausitolkulla tropiikissa oleskelleena minun ei tarvitse käyttää mitään typeriä aurinkorasvoja. Päiväntasaajan läheisyys ja järven korkeahko elevaatio tekevät kuitenkin juuri niin kuin yhtään ajatteleva henkilö kuvitella saattaa ja ajopäivän jälkeen olen ruskea kuin britti Mallorcan rannalla.

Punoituksen laskettua, tai ainakin jäädessä kakkoseksi Bintangin aiheuttamalle hehkulle, on hyvä käydä yöristeilemässä ja ihmettelemässä täysikuun pimennystä. Kuvat käsivaralta liikkuvasta veneestä otettuna jäävät juuri niin hyviksi kuin odottaa saattaa, mutta onpahan tullut todistettua tällaistakin ihmettä.

Lisää hupia on tarjolla matkan toisen antibioottikuurin muodossa. Mikään ei ole oikeastaan erityisen vakavasti vialla, mutta jalassa hyttysenpuremasta muutamaa viikkoa aiemmin lähtenyt pieni haava on alkanut märkiä ja kasvaa. Edes erityisen huolellinen haavan kuositus ei auta. Siispä bioottia naamaan ja unta palloon! Ympäristö on sopivan viileä (n. +25C) ja tsilli, joten antibioottiväsymys ei oikeastaan edes haittaa. Voihan sitä nyt nukkua 14 tuntia päivässä.

Juuri parahiksi antibioottikuurin viimeisen pillerin nielaistuani majatalon isäntä päättää pitää pihallaan muutaman kylän ukon kanssa illanistujaiset ja allekirjoittanutkin saa kutsun, ainoana länkkärinä, syömään isännän kalafarmistaan poistamaa grillikalaa, juomaan hieman kiljua muistuttavaa palmuviiniä ja soittamaan ja laulamaan Batak -lauluja. Samosirin grillikala on kuuluisaa ja jälleen kerran aivan pirun hyvää. Palmuviinikin... noh, toimii ja paikalle sattunut, kaukana Euroopassakin esiintynyt, paikallinen kuuluisuuskin aivan kuningas kitaransa kanssa.

Sitten tuleekin jo Juhannus, joka vietetään luonnollisesti perinteisin suomalaisin menoin. Sauna puuttuu, tervaakaan ei ole, mutta viinaa sentään löytyy kokkoa ja järveä unohtamatta. Ihme ja kumma, yhtään hukkumistapausta ei rekisteröity juhlinnan aikana.

Paluuajo Medaniin on vähintään yhtä karmaiseva kuin sama reitti toiseen suuntaan ja hieman myöhemmin koettu indonesialainen jonotuskulttuuri Afrikasta tuttua tasoa. Jopa lentokentän check in -tiskillä jengi tunkee joka puolelta ohi ja ilman tiukkaa kyynerpäätaklaustaktiikkaa ei ole mitään saumaa saada boarding cardia lennolle Jakartaan. Yhtiönä tänään toimii, ei SusiAir, vaan Batavia Air, joka on juuri sopivasti päässyt pois EU:n mustalta listalta. Suurin osa indoyhtiöistä ei ole vielä päässyt tähän tilaan, joten odotukset ovat korkealla. Turvallista matkaa!

Jakarta ei ole aivan yhtä ankea kaupunki kuin Medan, mutta vaikea tästäkään mitään erityisen positiivista sanottavaa on keksiä. Ehkä matkamittariin on kertynyt viimeaikoina liikaa Aasiaa, tai sitten Jakartasta vaan puuttuu se jokin. Perus kaakkoisaasialainen saasta, törky ja melu ovat läsnä, mutta mitään eritystä särmää en tahdo kaupungista löytää. Postitoimisto kuitenkin löytyy ja muutama kilo erinäistä rojua aloittaa oman matkansa kohti Suomea ja minä kohti Sydneytä Qantasin A330-300:n kengurupussissa. Myötätuulta reitillä on parhaimmillaan 172 mailia tunnissa, joten maanopeuskin on kohdillaan ja sivistys lähenee vauhdilla. Onhan se jo aikakin!