Chilen rajavartija ei käsittelystä päätellen pidä erityisesti joko minusta ja/tai passistani, jota hän antaumuksella runtelee pitkähköt viisi minuuttia. Vihdoin leima kuitenkin ilmestyy sivulle numero 26 laatupassin kestäessä koetuksen. Ulostautumisepisodin jälkeen seuraa linjurinvaihto-operaatio noumänsländillä, jossa ihailen riskejä mummoja kantamassa pakaasejaan bussista toiseen keskellä ulvovan hiekkamyrskyn. Bolivian leima irtoaa helposti, joten pölyyn tukehtuminen ja pienistä asioista hengästyminen saa jatkua kun jatkan matkaa kohti palttiarallaa 3700:ssa metrissä sijaitsevaa Uyuni:n suolajärveä.
Pääsiäissaarella alkanut kenkien paloittelu alkaa saavuttaa eeppiset mittasuhteet ja jotain asialle on tehtävä. Käynti viidessä kenkäkaupassa ja kahdessa kenkäkorjaamossa tuottaa yhden ainoan tuloksen; ei oo. Valtava, koon 43, jalkani on yksinkertaisesti liian iso paikallisten käsitettäväksi ja käsiteltäväksi. Onneksi mukana on jesaria, jolla korjaten kengistä tulee paremmat kuin uudet.
Ylpeänä kengänkorjaustaidoistani lähden kävelylle ja jo heti alkuamatkasta upeasti korjatut kenkäni herättävät positiivista huomiota. Ansaittua ihailua saan nauttia itseasiassa jo hospedajen aulassa, kun valitettavasti tuntemattomaksi jäänyt miekkonen ohjastaa minut kolmannen kenkäkorjaajan luo, jonka pajasta kuin ihmeen kaupalla löytyy sopivankokoinen käytetty kenkäpohjapari. Mies ährästää hiki hatussa pohjien vaihdon kanssa ainakin puolitoista tuntia. Lopuksi hän kehtaa laskuttaa minulta noin viiden euron arvosta Boliviaanoja, eivätkä kenkäni enää edes hohda hopiaa.
Uyunissa ei itsessään ole juurikaan nähtävää, joten kun täällä kerran ollaan, on kai otettava ja lähdettävä sinne maailmankuululle suolajärvelle, Salar de Uyuni:lle. Matkalla valkoisille suolatasangoille pysähdymme katsomaan ruostuneita junia, mutta näitähän nyt on jo nähty.
Bolivian numero uno -turistinähtävyydessä on jotain maagista ja kiehtovaa, ja mikä parasta, täällä ei tarvitse pelätä pikkusuolaisen loppumista kesken. Vuoristotautia voisi pelätä, mutta rapakuntoisena olen tottunut olemaan hengästynyt kevyistä suoritteista näin muutenkin, joten tilanne ei pääse yllättämään minua täälläkään. Suolasta rakennettu hotelli ja sen sisälle kätketty raato pistää tosin yllättämään, vähän.
Mitäpä olisi järvi ilman saaria tahi saari ilman kaktuksia? Tietämys kasviston vedensaannista jää tällä kerää kyselyistä huolimatta hieman hataralle pohjalle oppaan sopertaessa kokalehtihuumassaan jotain castellanon ja englannin välimuotoa. Pacha Mamalle eka ja sitten vasta omaan poskeen, ymmärrän.
Epätodelliset, lavastemaiset maisemat jatkavat esiintymistään ja epäusko valveillaoloon käy paikoitellen turhankin merkittäväksi. Ehkä avaruusolennot kaappasivat minut bussimatkalla Santiagosta San Pedroon? Ehkä olen toisella planeetalla? Ehkä olen menettämässä järkeni? Ehkä en? Ehkä punainen ja oranssi ovat ihan normaaleja värejä järvelle, mutten ole vaan tiennyt sitä aiemmin? Ehkä muta kiehuu normaalisti vajaassa viidessä kilsassa kovin alhaisissa lämpötiloissa? Ehkä.
Kolmen päivän psykedeliamatkalta palattuani ei pääni tahdo kestää tiheästi esiintyvää paraatien, satunnaisten ilotulitteiden ja jatkuvan virtsankatkun yhdistelmää. Poistuminen kohti La Paz:ia on siis välttämätön toimenpide, joka suoritetaan yöaikaan ja noin yhdeksän euron hintaan. Seuraavana aamuna ilotulitteiden pauke jatkuu ja virtsakin edelleen haisee, mutta paraatirummutus on vähäisempää. Tulkitsen siirtymisen kannattaneen.
Hieman oletusten vastaisesti La Paz ei ole laisinkaan alkukantainen tahi hankala paikka. Haasteita toki korkeasta ilmanalasta riittää täälläkin ja lisämausteensa hengityshelvettiin tuovat erityisen käryävä liikenne, jyrkät mäet ja ahtaat kadut. Myönnän kuitenkin pitäväni kovasti erityisesti näitä mäkiä jyräävistä, Dodge -merkkisistä, ei kovin uusista paikallisbusseista. Kaikki eivät kuitenkaan näytä nauttivan pakokaasuista itseni lailla, ja huomaankin kaupingissa järjestettäneen ensimmäisen autottoman päivänsä koskaan. Hämmästyttävää kyllä, toisin kuin kotona, täällä se oikeasti tarkoittaa sitä.
Keuhkot täynnä ikävän puhdasta ja vähäsaasteista ilmaa siirryn ehkä neljän tunnin päähän Lago Titicaca:lle, eli Titicaca -järvelle, tahi tarkemmin sen rannalle, Copacabana:lle. Paikka paljastuu nopeasti turistihoitolaksi ja Etelä-Amerikan ensimmäiset tyrkytyskokemuksetkin saadaan tämän palttiarallaa 3800:n metrin korkeudessa sijaitsevan järven rannalla. Tuputtamisen intensiteetin tosin arvioisin melko lieväksi, sillä sanaa "ei" ymmärretään hämmästyttävän hyvin. Pienenä miellyttävänä yksityiskohtana pidän läheisellä kukkulalla sijaitsevan uskonnollisen minkälien käyttämistä dokailukohteena. Kaikki inhimillinen sallittakoon, amex.
Matka on edennyt siihen vaiheeseen, että incaisat asiat alkavat työntyä näköpiiriin ja miksikäs niitä väistelemään. Muutaman tunnin paattimatkan päässä on kuulemma hieno saari nimeltä Isla del Sol, joka paljastuukin ihan ookooksi. Kuljetut kilometrit ja viimeaikoina nähdyt todella erikoiset paikat työntävät tämän saarikokemuksen kuitenkin niiden useiden muiden keskinkertaisten kokemusten joukkoon. Paikka on sarjaa "ihan jees" ja majoitus osittain raunioituneiden murjujen ympäröimässä hospedajessa on edullinen sekä miljöö kovin omaperäinen. Hintaa yölle kertyy kokonaiset puolitoista euroa ja vaikka tiloissa ei suihkua tahi muutakaan vedenlähdettä ole, pidän diiliä melko kohtuullisena.
Paluu Copacabana:lle tapahtuu seuraavana aamuna, mutta kävellessäni pitkin kaupungin katuja havaitsen jotain muuttuneen. Katuhurtat ovat ottaneet vallan omiin tassuihinsa ja mekastavat äänekkäästi ryntäillen vauhkona ympäriinsä terrorisoiden hätääkärsivää ihmisyhteisöä. Joukon johtajana näyttää toimivan pienehkö musta narttu, jonka liikehdintää voisi kuvata sanalla "sekopäinen" ja muiden koirien käytöstä sanalla "läheisyydenkaipuinen". Toimintaa hetken seurattuani nään parhaaksi lähteä rajalle.
Pääsiäissaarella alkanut kenkien paloittelu alkaa saavuttaa eeppiset mittasuhteet ja jotain asialle on tehtävä. Käynti viidessä kenkäkaupassa ja kahdessa kenkäkorjaamossa tuottaa yhden ainoan tuloksen; ei oo. Valtava, koon 43, jalkani on yksinkertaisesti liian iso paikallisten käsitettäväksi ja käsiteltäväksi. Onneksi mukana on jesaria, jolla korjaten kengistä tulee paremmat kuin uudet.
Ylpeänä kengänkorjaustaidoistani lähden kävelylle ja jo heti alkuamatkasta upeasti korjatut kenkäni herättävät positiivista huomiota. Ansaittua ihailua saan nauttia itseasiassa jo hospedajen aulassa, kun valitettavasti tuntemattomaksi jäänyt miekkonen ohjastaa minut kolmannen kenkäkorjaajan luo, jonka pajasta kuin ihmeen kaupalla löytyy sopivankokoinen käytetty kenkäpohjapari. Mies ährästää hiki hatussa pohjien vaihdon kanssa ainakin puolitoista tuntia. Lopuksi hän kehtaa laskuttaa minulta noin viiden euron arvosta Boliviaanoja, eivätkä kenkäni enää edes hohda hopiaa.
Uyunissa ei itsessään ole juurikaan nähtävää, joten kun täällä kerran ollaan, on kai otettava ja lähdettävä sinne maailmankuululle suolajärvelle, Salar de Uyuni:lle. Matkalla valkoisille suolatasangoille pysähdymme katsomaan ruostuneita junia, mutta näitähän nyt on jo nähty.
Bolivian numero uno -turistinähtävyydessä on jotain maagista ja kiehtovaa, ja mikä parasta, täällä ei tarvitse pelätä pikkusuolaisen loppumista kesken. Vuoristotautia voisi pelätä, mutta rapakuntoisena olen tottunut olemaan hengästynyt kevyistä suoritteista näin muutenkin, joten tilanne ei pääse yllättämään minua täälläkään. Suolasta rakennettu hotelli ja sen sisälle kätketty raato pistää tosin yllättämään, vähän.
Mitäpä olisi järvi ilman saaria tahi saari ilman kaktuksia? Tietämys kasviston vedensaannista jää tällä kerää kyselyistä huolimatta hieman hataralle pohjalle oppaan sopertaessa kokalehtihuumassaan jotain castellanon ja englannin välimuotoa. Pacha Mamalle eka ja sitten vasta omaan poskeen, ymmärrän.
Epätodelliset, lavastemaiset maisemat jatkavat esiintymistään ja epäusko valveillaoloon käy paikoitellen turhankin merkittäväksi. Ehkä avaruusolennot kaappasivat minut bussimatkalla Santiagosta San Pedroon? Ehkä olen toisella planeetalla? Ehkä olen menettämässä järkeni? Ehkä en? Ehkä punainen ja oranssi ovat ihan normaaleja värejä järvelle, mutten ole vaan tiennyt sitä aiemmin? Ehkä muta kiehuu normaalisti vajaassa viidessä kilsassa kovin alhaisissa lämpötiloissa? Ehkä.
Kolmen päivän psykedeliamatkalta palattuani ei pääni tahdo kestää tiheästi esiintyvää paraatien, satunnaisten ilotulitteiden ja jatkuvan virtsankatkun yhdistelmää. Poistuminen kohti La Paz:ia on siis välttämätön toimenpide, joka suoritetaan yöaikaan ja noin yhdeksän euron hintaan. Seuraavana aamuna ilotulitteiden pauke jatkuu ja virtsakin edelleen haisee, mutta paraatirummutus on vähäisempää. Tulkitsen siirtymisen kannattaneen.
Hieman oletusten vastaisesti La Paz ei ole laisinkaan alkukantainen tahi hankala paikka. Haasteita toki korkeasta ilmanalasta riittää täälläkin ja lisämausteensa hengityshelvettiin tuovat erityisen käryävä liikenne, jyrkät mäet ja ahtaat kadut. Myönnän kuitenkin pitäväni kovasti erityisesti näitä mäkiä jyräävistä, Dodge -merkkisistä, ei kovin uusista paikallisbusseista. Kaikki eivät kuitenkaan näytä nauttivan pakokaasuista itseni lailla, ja huomaankin kaupingissa järjestettäneen ensimmäisen autottoman päivänsä koskaan. Hämmästyttävää kyllä, toisin kuin kotona, täällä se oikeasti tarkoittaa sitä.
Keuhkot täynnä ikävän puhdasta ja vähäsaasteista ilmaa siirryn ehkä neljän tunnin päähän Lago Titicaca:lle, eli Titicaca -järvelle, tahi tarkemmin sen rannalle, Copacabana:lle. Paikka paljastuu nopeasti turistihoitolaksi ja Etelä-Amerikan ensimmäiset tyrkytyskokemuksetkin saadaan tämän palttiarallaa 3800:n metrin korkeudessa sijaitsevan järven rannalla. Tuputtamisen intensiteetin tosin arvioisin melko lieväksi, sillä sanaa "ei" ymmärretään hämmästyttävän hyvin. Pienenä miellyttävänä yksityiskohtana pidän läheisellä kukkulalla sijaitsevan uskonnollisen minkälien käyttämistä dokailukohteena. Kaikki inhimillinen sallittakoon, amex.
Matka on edennyt siihen vaiheeseen, että incaisat asiat alkavat työntyä näköpiiriin ja miksikäs niitä väistelemään. Muutaman tunnin paattimatkan päässä on kuulemma hieno saari nimeltä Isla del Sol, joka paljastuukin ihan ookooksi. Kuljetut kilometrit ja viimeaikoina nähdyt todella erikoiset paikat työntävät tämän saarikokemuksen kuitenkin niiden useiden muiden keskinkertaisten kokemusten joukkoon. Paikka on sarjaa "ihan jees" ja majoitus osittain raunioituneiden murjujen ympäröimässä hospedajessa on edullinen sekä miljöö kovin omaperäinen. Hintaa yölle kertyy kokonaiset puolitoista euroa ja vaikka tiloissa ei suihkua tahi muutakaan vedenlähdettä ole, pidän diiliä melko kohtuullisena.
Paluu Copacabana:lle tapahtuu seuraavana aamuna, mutta kävellessäni pitkin kaupungin katuja havaitsen jotain muuttuneen. Katuhurtat ovat ottaneet vallan omiin tassuihinsa ja mekastavat äänekkäästi ryntäillen vauhkona ympäriinsä terrorisoiden hätääkärsivää ihmisyhteisöä. Joukon johtajana näyttää toimivan pienehkö musta narttu, jonka liikehdintää voisi kuvata sanalla "sekopäinen" ja muiden koirien käytöstä sanalla "läheisyydenkaipuinen". Toimintaa hetken seurattuani nään parhaaksi lähteä rajalle.
